lauantai 29. syyskuuta 2012

76. Oikean uskon puolustaminen ei ole helppoa - luostarissakaan

Valamon munkkiluostari on toinen Suomen virallisita luostareista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomessa on viime aikoina keskusteltu paljonkin luostareista ja niiden asukkaista. Nettihoukkakin kirjoitti jotain asiaan liittyvää harhassa nr. 68. (Kiistaa luostareista, niiden asukkaista ja vaikka mistä). Luostarit ja luostarissa asuminen on ollut taas esillä valtamedioissakin, sillä Lintulan naisluostariin valitaan juuri uutta johtajaa. Siitäkin kirjoitin edellisessä harhassani.
 
Suomalaiset luostarit poikkeavat mielestäni melko lailla vaikkapa kreikkalaisista ja oman vähäisen tuntemukseni perusteella myös venäläisistä. Suomalainen ortodoksisuuskin poikkeaa kreikkalaisesta ja venäläisestä ortodoksisuudesta ja siksi lienee "luontevaa", että luostarilaitoskin on kansallisen paikalliskirkon näköinen. Ortodoksisuus Suomessa on mielestäni huomattavasti "länsimaisempaa" ja joiltain osin jopa liberaalimpaa - niin hyvässä kuin pahassa. Tämä näkyy jollakin tavalla mielestäni myös suomalaisissa luostareissa.

Luostarit ovat aina olleet vahvoja uskon puolustamisen kehtoja, jopa uskon linnoituksia. Niin myös Suomessa - ainakin aiemmin. Mutta elämä luterilaisen valtakirkon "ottopoikana" ei ole ollut helppoa nykyluostareillekaan, eikä itse asiassa koko ortodoksiselle kirkollekaan. Luterilaisuus on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä vahvasti monella sektorilla ja välillä minäkin liityn niiden kauhistelijoiden kuoroon, jotka pelkäävät Suomen ortodoksisen kirkon erkaantuvan liikaa maailmanlaajuisesta ortodoksisesta perheestä. Aika ajoin merkkejä tällaisesta on nähtävissä ihan liikaa. Silloin aina toivoisi, että kirkkomme johto terästäytyisi ja tekisi ihan oikeasti jotain asian eteen eikä näpräisi joidenkin vähäpätöisten hallinnollisten tai muiden pelastuksen kannalta toisarvoisten asioiden parissa eikä pienissäkään uskoon liittyvissä asioissa antaisi periksi valtavirralle, muotisuuntauksille, painostukselle, johdattelulle tai millekään uskon kannalta turhille asioille, vaan pysyisi jääräpäisesti kiinni omassa oikeassa uskossamme.

Myöskään kirkon johdon ei missään olosuhteissa tulisi luovuttaa kätten päälle panemisen kautta saamaansa kanonista valtaansa jollekin toiselle taholle, joka ei omaa vastuuta, ei kykyä arvioida asioita samalla tavalla kuin piispa, eikä useimmiten myöskään omaa tarvittavaa elämän- ja uskonkokemusta, jotta kykenisi oikealla tavalla ja Pyhän Hengen johdatuksella tekemään oikeita ratkaisuja. Siksi seuraan erittäin huolestuneena, miten Suomessa tällä hetkellä rapautetaan Kirkkomme vuosisataista hallinnollista johtamisjärjestelmää ja valta siirtyy yhä enenevässä määrin hierarkeilta maallikoille, joiden valtuutus tehdä tätä työtä - johtaa kirkkoa - ei myöskään ole tullut kirkon korkeimmalta päättävältä elimeltä, vaan aivan jostain muualta.

Mutta palataanpa luostareihin. Luostareista meillä suomalaisilla on suurimmalla osalla aivan väärä kuva. Munkkeus on enemmistölle tavallisia suomalaisia jokin "ultrauskonnollinen haavekuva", jolta odotetaan paljon ja joka ei milloinkaan, missään tilanteessa saa tai voi toimia vastoin luotua haavekuvaa. Munkki tai nunna ei suurelle joukolle ihmisiä ole samanlainen, oikea ihminen, joka hän joka tapauksessa on ja häneen asetetaan aivan kohtuuttomia odotuksia ja paineita.

Ehkä on niinkin, että luostarit itsekin asettavat munkeille tai nunnille omat paineensa, mutta se tulisi jokaisen tiedostaa jo luostariin pyrkiessä. Luostari ei ole lepokoti. Luostarisääntöjen mukaan munkin tai nunnan tulee olla nöyrä ja kuuliainen kirkkoa ja luostarin esimiestä kohtaan, elää köyhyydessä sekä elää naimattomana ja siveellisessä puhtaudessa. Nuo ovat kovia vaatimuksia monelle länsimaiseen elämäntyyliin tottuneelle suomalaiselle luostarielämää kokeilevalle. Vaikein kohta tuntuu näin sivusta seuranneena olevan tuo ensimmäinen: nöyrä ja kuuliainen.

Munkki tai nunna ei voi tehdä oikeastaan mitään normaalista poikkeavaa ilman luostarin johtajan lupaa. Ei vaikka hänellä olisi isän tai äidin tai vaikkapa piispan lupa tehdä se, mutta luostarin johtajan lupa puuttuu. Hänen tulee joka tilanteessa olla nöyrä ja kuuliainen ja useimmiten hänen pitää unohtaa oma persoonansa, omat halunsa sekä oma tahtonsa. Hänen tulee alistua siihen tosiasiaan, että luostarin johtaja tietää ja osaa sanoa, mikä on hänelle parasta. Oma perhe, isä, äiti, sukulaiset pitää jättää oman rauhaansa, ne eivät saa vaikuttaa enää luostariasukkaan elämään oikeastaan millään tavalla. Historiasta on jopa esimerkkejä, joissa munkki on kieltänyt vanhempansa siirryttyään luostariin. Näin ei tarvitse toki tehdä, mutta esimerkki kuvaa jonkin verran tiettyä äärimmilleen vietyä ihannetta.

Tällainen on vaikeaa nykyihmiselle. Hän on tottunut elämässään liiaksi itsekkyyteen, arvostamaan omaa osaamistaan ja tietämistään ja usein myös vapauttaan - halua tulla ja mennä oman tahtonsa mukaan. Monella on vielä riesana enemmän tai vähemmän suuri oma ego tai jopa lievä tai vaikeampi narsistisuus. Tällaiset eivät vain sitten sovi luostariin tai jos menevät, elämän oppiminen siellä on varmaan hankalaa.

Nuo kaksi muuta luostari-ihannetta: köyhyys ja naimattomuus, lienevät ehkä helpommin toteutettavissa, mutta luulen, että sekin on kiinni paljolti ihmisen motiiveista mennä luostariin. Jos luostariin mennään pettyneen parisuhteen vuoksi, nais- tai miesvihassa tai oikeastaan minkä tahansa tuon kaltaisen syyn vuoksi, ennuste ei liene hyvä. Ongelmia ei varmaan voi paeta luostariin. Kun pakenee sutta, karhu tulee vastaan.

Asia, josta on myös maallikoiden keskuudessa paljon keskusteltu, on luostariasukkaiden seksuaalisuus. Ovatko he seksuaalisesti jotenkin valtaväestöä poikkeavalla tavalla suuntautuneita vai mitä he ovat? Tällainen on turhaa, sillä ortodoksinen kirkolla on oma vanha ja vakaa käsityksensä näistäkin asioista ja poikkeavuutta ei sallita luostarissakaan. Jotain kirjoitin tästäkin harhassa nr. 59 (Rekisteröity parisuhde ortodoksisessa kirkossa). Ei tietenkään ole millään tavalla taattua, etteikö jotain tällaista voisi olla ja tapahtua luostareissakin, mutta sen selvittäminen ei ole meidän asia, kuten se ei ole meidän asiamme maailmassaan selvittää toinen toistemme seksuaalisia suuntautumisia. Ihminen vastaa omista teoistaan itse Jumalalle, ei meille. Asian selvittely on ihmisen ja hänen rippi-isänsä välinen asia, ei meidän asiamme eikä julkinen asia. Näin minä sen ajattelen. Olkoon sitten vaikka miten jesuiittamaista!
*
"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä."
(1.Joh.2:16)


HAP
internetääliö

1 kommentti:

  1. Olet Hannuseni monessa asiassa oikeassa. Jos tutkiskelen sydäntäni löydän sieltä narsismia ja mammonaan takertumista. En siis sopisi luostariin, sillä äärimmäinen köyhyys on minusta vastenmielistä, vaikka nautinkin: hiljaisuuden retriiteistä, ikonimaalauksesta, laulurukousten lyriikasta, kuorolaulusta, liturgiasta, venäjänkielestä, kuin myös tuohusten polttamisesta, ikoneista, ikonostaasista, sipulikirkoista, luostareista, venäläisestä kulttuurista, musiikista, luostariviineistä, ruuasta, sillipöydän antimista...

    Olen siis kovin maallistunut,nautinnonhaluinen.

    Lähden Valamoon, sitten kun minulla on varaa ja mahdollisuus ottaa irti kaikki siittä kurssitarjonnasta jota siellä on tarjolla.

    Kiitos ajatuksia herättävistä kommenteista ja blogikirjoituksista! Terveisin eräs maallikkosisar Keskipohjanmaalta

    VastaaPoista